Kaihostani.
Mietin liikaa tulevia pysyäkseni tässä nyt - kai se on normaalia, kaupunginvaihdos ehkä suuri sellainen tuloillaan, kokonainen uusi suunta ja eheä tunne, ei en minä tiedä nyt mitään, pikkuveljeni on 16 neljän vuoden päästä jos minä asun kaukana täältä ja en näe häntä juurikaan ja mikä on elämässä tärkeintä niin en kyllä tiedä voisin painua pehkuihin kun nyt ajatuksissa on pelkkää loputonta kiitorataa
Ja minä. Havaitsen että tämä kynnys on korkeampi kuin osasin ikinä odottaa. Ja sieltä ei ole hyppyä takaisin alas ja pehmeään turvalliseen kotiin. Minun on astuttava suureen maailmaan, yksin.
Niin kai jokaisen. Joskus. Mutta silti.
Dekkareita ei voi lukea montaa peräkkäin, samoin ei beatrunojakaan. Koko ajan tarvitsee vaihtelua ja minusta tulee yhä nirsompi. Äh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti